Illalla

Minä katselen illan taivasta vaan

ja muistelen tyttölasta.

Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata

pois turhasta maailmasta.

Sulle tahtoisin keväästä laulella

ja kertoa taivahasta,

yön tähdistä, päivän paisteesta

ja kaaresta korkeasta.

Minä tahtoisin, että sä kaipaisit

mun kanssani korkealle,

ja että sä uhrata tahtoisit

mun kanssani taivahalle

elos nuoren kukkaset kaunihit,

etkä turhalle maailmalle

 

Jos rakastat kylmää kuuta,

esineitä, kirjojen kansia,

auton ovia, ihmisten kuorta,

en tule sinun kanssasi meren rantaan

enkä piirrä kuvaasi hiekkaan.

Jos rakastat ikkunoita,

hopeatuoppeja, soopeliturkkeja,

nahkaselkäistä vieraskirjaa,

minä hymyilen sinulle kadun poikki

mutta en lähde kanssasi hienoon paikkaan

syömään hanhenrintaa.

Jos rakastat purjehtimista.

kaukomatkoja, kanarian saaria,

pois sinä lähdet ja minä pysyn täällä

ja muistelen sinua kaipaamatta

aamua jolloin tuuli puhalsi hiuksissani

ja vei sinun kuvasi.

Jos rakastat seteleitä,

minä autan sinua luopumaan niistä

ja annan sinulle kaiken minkä tahdot

mutta sydäntäni en anna.

Jos rakastat liikaa kirjoja,

minä kysyn sinulta, miten käy minun

kun tunnet minut kannesta kanteen

ja juoneni lakkaavat kiinnostamasta

ja muistat ulkoa kaiken.

Jos rakastat pieniä tyttöjä,

pieniä tyttöjä, pieniä poikia,

koiria, mummoja, vanhojapiikoja,

salaattia ja sellerinjuurta,

lampaanpaistia, kevätaamuja,

kylmien asemien yksinäisiä miehiä,

minä tulen kanssasi meren rantaan

ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan,

piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan.

 

 

Yksinäisyys on uskaltamista,

ja yö tulee kaikkialla vastaan

kuin jättiläisen silmä.

Oi maailman yö,

lokit kirkuvat, kaislat huojuvat:

Meillä on se, meillä on se!

Missä? Jokainen kulkija huutaa, kultaiseen valoon,

missä? väsynyt kulkija huutaa,

ja minä tiedän että ne vastaavat: mielen tällä puolen!

tai: kielen tuolla puolen!

Oi maailman yötä,

dahlia paleltuu dahlian viereen,

syksyn ruostetahra leviää,

vuodet aaltoavat rantaan yhä kuiskaavammin.

Monen veden yli kuljin osuakseni juhannusyönä

lapsuudenkotiin.

Yö oli lasinkirkas, menneisyys tuli tapahtumien paikoille

ja virtasi epätodellisena.

Vanha pihlajakuja näki tämänkin saapumiseni.

Kukat tuoksuivat väkevästi:

täällä sinä valmistuit elämään kuin morsian,

kurkotit kohti tuntematonta valoa,

mitä on tieto, tietoonkin on uskottava, mitä

on tieto, mitä usko.

Älä selitä minulle,

istu sydämeni puolelle tähtien huimaan kelkkaan

matkalla silmun välähdyksistä täyteen kesään.

Lumet kohoavat auringon hehkusta pilviksi taivaalle

tuuli vie pajulta kultaisen turkin.

Kohtaa minut,

kuule miten yksinäisyyteni lähestyy sinun yksinäisyyttäsi,

ja äkkiä valaistuu.

Katso minuun,

näe satakieli iiriksessäni laulamassa,

niin kuin minä olen nähnyt puhkeavassa metsässä.

Näin nähdään

liekissä liekinkuuma, ilmassa ilmanohut,

se on silmiemme kosketus;

silitä onnellista ihoani,

maailman yö ei ole maailmanpimeä,

kuiskaa missä on varma paikka

jonne näin suuren ilon

maailmasta poistuttuaan voi jättää

 

Ei, minä en tarvitse puolikasta!

Anna minulle kokonainen maa ja taivas!

Meret ja joet, vuorten harjanteet-

minun! En suostu jakamaan!

Ei, elämä, minua et puolikkaalla helli.

Kaikki kokonaan! Minä jaksan!

En minä halua onnen puolikasta

enkä tahdo myöskään murheen puolikasta!

Haluan puolet vain tyynystä jolla

hellävaroen poskeasi vasten

avuttomana tähtenä putoavana tähtenä

sormus hohtaa kädessäsi...

Elämä tuo joskus mukanaan
musertavia vastoinkäymisiä,
ja minäkin olen saanut niistä osuuteni.
Mutta mitä ihmiselle sitten tapahtuukin,
siihen täytyy suhtautua
hieman huumorin kannalta.
Naurua ei sovi koskaan unohtaa.

  [Lady]Yö